Ibrahim
Vuoden viimeinen päivä valkeni kuulaana. Hohdokas talvisää uutuuttaan kiiltävällä puuteriharsolla tarjosi puhtaan alustan vuoden vaihtumiselle.

Pian kuitenkin levisi surusanoma siitä, että Ibrahimin laittoman käsiaseen tulta sylkevä piippu oli kylvänyt kuolemaa, ja Espoon maaperän tahri kuuden vainajan vuolaasti virrannut veri.

Traumapsykologi kertoi illan uutisissa, että kansakuntamme ei voi hyvin. Ei ainakaan kaikki sen jäsenet. Psykologi jatkoi, ettei Ibrahim osannut käsitellä kielteisiä tunteita ja että surmatöiden tekotapa on mallista opittua. Nettisivujen keskustelupalstat täyttyivät kirjoituksista. Osa tiesi, mistä oli kyse, toiset tunsivat tekniikan, jolla tapaukset voitaisiin tulevaisuudesta kitkeä.

Espoon kaupunki perui vuodenvaihteen juhlallisuudet. Koko valtakuntaa ravisutteli kipakka pakkanen ja meno oli poikkeuksellisen maltillista miltei jokaisessa kasvukeskuksessa.

Tuttuun tapaan ahtauduin toppapukuun ja nostin kameran kaulalle. Muiden perheenjäsenten jäädessä kotiin nukkumaan, minä suuntasin kulkuni ydinkeskustaan kellon näyttäessä aikaa 23:35.

Saavuin torille. Sakea lumisade hakkasi kasvoille ja pakotti kietomaan kaulahuivin entistäkin jämäkämmin. Nuorisojoukko ilakoi torin keskelle jätetyn myyntikojun suojassa. Raketteja ammuttiin ja sädetikkujen lumoavan loisteen rinnalla oli riemastuttavaa pyörähdellä.

Poliisi saapui paikalle ylväästi ”maijallaan”. Pari huomionhakuista valonväläytystä ja nuorisojoukon huomio oli saavutettu. Sädetikut singahtivat hankeen, raketit takavarikoitiin, väkijuomat kaadettiin ja joukkion aggressiivisin, hänkin alaikäinen, poimittiin ”maijaan”.

Kaupungintalolta palatessani, heti ilotulituksen jälkeen, suuntasin kulkuni kohti kotia. Reittini sivutti Sedun suositun yökerhon, jonka ovelle oli muodostunut mutkitteleva jono. Ovensuussa kaksi vankkarakenteista portsaria rauhoitteli hienotunteisesti kolmen nuorenmiehen uhmakasta käytöstä. Miehillä oli tummat kiiltävät luonnonkiharat hiukset, muodikas parransänki ja muotoon leikatut viikset. He tuoksuivat maskuliinisesti myskihirven ihopussin rauhasten eritteelle. Nuoret uhmakkaat miehet olivat ilmiselviä metroseksuaaleja. Siitäkään huolimatta käytös ei oikeuttanut sisälle pääsyyn, oli sitten VIP-kortti tai ei.

Kun kerran olin kameran kanssa liikkeellä, nappasin myös nahistelevasta nuorisokolmikosta muutaman kuvan. Kotona kävin ottamiani kuvia läpi. Suvaitseva järjestyksenvalvoja oli päästänyt minut eristetylle alueelle ja itse ilotulituskuvat olivat hyvinkin eksoottisesta kuvakulmasta.



"Tuhansien murheellisten laulujen maa, Eppu Normaali"

Kuva: Kubo 2009
Huomio kiinnittyi kuitenkin aivan toisenlaiseen asiaan. Tiedoston ensimmäiset kuvat olivat kolttosia tekevistä ja virkavaltaa vastustaneista ”pikku-Ibrahimeista”, mutta yllättävää kyllä, myös tiedoston viimeiset kuvat, nahistelleet metropojat olivat niin ikää ”Ibrahimeita”.

Rauhan miehenä minua pohdituttaa. Oliko kokemani silkkaa sattumaa, vai purkaantuiko näissä näkemissäni yhteydenotoissa maahanmuuttajien ahdistus, häpeä ja huoli Ibrahim Shkupollin raa'asta surmateosta?

Ei tämä mikään vähemmistön asia ole. Meidän on tärkeää tukea rinnalla kulkevia, opeteltava keskustelemaan avoimesti, tiedostettava negaatiot ja kanavoita paha pois, muuten kuin ysimillisellä.

Kuljetaan yhdessä!

Rauhallista Uutta Vuotta 2010

Kubo