Tuo oli kevyt sivujuonne, jolla tahdoin ilmaista suhtautumistani rytmin tahdittamaan vartalon huojutteluun. En sano tätä ylpeillen, mutta kuulun siihen metsäisten miesten juroon kastiin, jotka postailevat tolppaa vasten soittoruokalan takaosassa ja antavat elastisesti vartaloaan huojuttaville sijan tanssiparketilla.

Aivan ehdoton en ole. Toki teen parhaani, jos minua haetaan tanssimaan. Todettakoon nyt kuitenkin, että harvassa on ne kerrat vuositasolla, jolloin altistan itseni tanssin villiin pyörteeseen. Jo vuosia olen kertonut tanssivani vuotuisesta tanssikiintiöstäni 95% työpaikan juhlissa, ja tuolle loppuosalle ei montaa biittiä, rytmistä liikettä, märkää paitaa tai huumaantunutta mieltä jää.

Tilanne ei ole muuttunut. Näin aloitin kolumnin, mutta pinnan alla porisee. Pakoreittiä muisteloista tai nostalgiahakuisesta illuusiosta etsivänä uskoisin viehättyväni katutanssista. Perustan tämän ajatuksen puhtaasti mediasta kaapattuun mielikuvaan. Tuo dynaaminen ja sielukas tanssilaji heijastelee rentoa elämänasennetta ja kiristämätöntä vaatemuotia.

Kuun alussa sain yllättäen kutsun kuvaamaan kansantanssijoita. Kuvasin kymmeniä kansallispukuihin laittautuneita tyttöjä ja poikia tanhun taiassa, värien leikitellessä, helmojen pyöriessä ja ilon loistaessa nuorten kasvoilta.  Kokemus oli avartava ja hienokseltaan myös knoppitietoutta tarjoava. Se vanha sanonta kansantanssin kokeilusta kuitenkin painaa alitajunnassa sen verran, että vakaasti luulen, ettei minua nähdä vastaisuudessa Hämeen kansallispukuun somistautuneena, nyrkit vyötäisillä ja kantapäät pontevasti nuorisoseurantalon parkettia polkemassa.

Ystävä houkutteli koko perheemme urheilutalolle seuraamaan tanssikilpailuja. Kilpatanssi tangoineen, valsseineen ja tsa tsa -tansseineen oli vaikuttavaa ja viihdyttävää viiletystä uljaissa asuissa ja tärkätyissä kuontaloissa.  Sliipattu tukka, syvään uurrettu v-kaula-aukko, kiiltävät kengät ja säntillinen protokolla eivät kuitenkaan norjista minun polviani. En usko, että minua koskaan nähdään kilpatanssikurssilla, korkeintaan perustanssikurssilla, jos poikien askeleet aikanaan johtavat alttarille.

Viikko edellisestä, niin kokoonnuimme työporukalla tanssistudiolle opettelemaan tankotanssin kiehtovia alkeita. En voi välttyä siltä, etteikö kyseinen tanssimuoto kantaisi ”rasvaista” hunnun taakkaa yllään.  Ja jos jokin, niin juuri tuo tankotanssi on äärimmäisen feminiininen ja tarjoaa miehille lähinnä vain katsomisen riemua.

Tartuin kuitenkin rohkeasti kromiputkeen ja pyörähtelin soljuvasti tangon ympärillä.  Edellä mainituista tanssilajeista juuri tankotanssi tarjoaa äärimmilleen virittyneitä voimaliikkeitä ja on siten todella voimauttava tanssilaji vaikka vain kuntoilumuotona.

Jos minä tanssin taikaan hurahtaisin, kääntyisin monien yllätykseksi tankotanssin puoleen. Ette minua kilpailuissa näkisi, eikä se olisi juonne lisätyösaralle, vaan puhtaasti kehontuntemusta kohottava ja lihasbalanssia kohentava liikuntamuoto.

Kariutuuko kaikki kuitenkin siihen, etten saa asianosaavaa tanssikoulutusta? Pelko lienee aiheellinen, sillä päivän uutisoinnin mukaan tanssiopettajat ovat lakossa.

…Noh, se siitä. Keskityn hiihtämiseen.

Kubo

Näyttävää, mutta ei niin helppoa! Kuva: Kubo 2012

Kontrastit on suuria. Puhelimen saa muutamalla kympillä, mutta halutessaan siihen pystyy satsaamaan miltei tuhat euroa. Kytkypuhelimia ja liittymäpaketteja on moneen makuun ja nuoriso kyllä tietää, mitä haluaa. Minäkin tässä kirjoittelen kuin asiantuntija, vaikka tosiasiassa tarkoitukseni on jakaa hieman empiiristä kokemusta.

Olin koulutuksessa ja seurasin, kuinka vieressä istunut nuori nainen nysväsi puhelinta miltei tauotta. Sopivan tilanteen tullen kysyin häneltä: ”Kuinka paljon tekstaat kuukaudessa?”. Nainen kertoi, että hänellä on tekstiviestipainotteinen liittymä ja viestejä singahtaa bittiavaruuteen kuukausitasolla viidestäsadasta seitsemään ja puoleen sataan.

Hän kertoi kytkytpuhelimestaan ja siitä, että maksaa koko paketista kuukaudessa 50 euroa. Nainen kertoi puhelimensa ominaisuuksista ja oleellisimmista sovelluksista. Netti on tietty verraton ja aivan arkipäivää. Samoin kamera ja sitä myös käytetään aktiivisesti. Musiikkikin kulkee jouheasti mukana ja tietenkin facebookin päivittäminen on vaivatonta.

Kyllä minä tuon kaiken ymmärrän, mutta omaa kokemuspohjaani vasten nuo kaikki tuntuu niin etäisiltä. Minullakin on puhelimessa netti, mutta tarve lienee jo ohi ennen kuin oikea sivu avautuu. Tekstiviestejä lähetän korkeintaan kymmenen, eikä kokonaiskulut ylitä paljoa kymppiä kuukaudessa.

Vaan mitä tässä vauhkoamaan. Olen taantumuksellinen ja aikaani jäljessä. Kyllä minullekin uusi puhelin kelpaisi, mutta maailmassa lienee niin paljon muuta, jonka arvotan oleellisemmaksi ja usutan roponi niihin.

Kyllä tässä maailmassa pärjää, vaikka ei etujoukoissa kulkisikaan. Hiljattain uutisoitiin, että Toivo Sukari, suomalainen liikemies ei ole koskaan käyttänyt Internetiä. Se on uppiniskainen, mutta kunnioitettava saavutus Maskun Kalustetalon ja Ideaparkin isältä.

Vaikka runsas puhelimen näppäily ja äänekkäät puhelut julkisissa tiloissa toisinaan rassaavatkin, on aktiivinen puhelukulttuuri tuonut paljon hyvääkin tullessaan. Tuon edellä mainitun luennon yksi kantava sanoma oli se, että itsetuhot ovat Suomenmaassa vähentyneet osaltaan siksi, että tuskan hetkellä apu saattaa löytyä muutaman näppäimen takaa. Jokaisella on oltava joku, kenelle soittaa. Pidetään siitä huoli!

Kubo

Montako puhelimen kyttäjää täskäkin kuvasta löytyy? Kuva: Kubo 2012

]]> http://www.lahteenvartijat.com/?feed=rss2&p=747 0 http://www.lahteenvartijat.com/?p=742 http://www.lahteenvartijat.com/?p=742#comments Thu, 08 Mar 2012 09:26:55 +0000 Kubo http://www.lahteenvartijat.com/?p=742 Continue reading →]]> Olin myynyt sukseni tarpeettomina jo kymmenisen vuotta sitten. Tuohon aikaan olin fanaattinen lumikenkäilijä ja kaihdoin latukoneen tekemää uraa. Hamusin sinne, missä nietos ylsi reiteen ja vaarat olivat suksien saavuttamattomissa.

Nuoruudessa olin kuitenkin intohimoinen hiihtäjä, eikä minua rasittanut tyypilliset kouluhiihtotraumat. Ehkä yksi selkeä syy hiihdon kuihtumiselle aikuisiässä oli autottomuus ja ladun tavoittamattomuus. Ehkä kiintiö oli täynnä?

Viime talvena vaimo rupesi puhumaan suksien hankkimisesta ja tuo ajatus juurtui myös minuun. Tammikuussa lumipeitteen vallattua kaupungin, astelimme vaimon kanssa hiihtomarkettiin ja sieltä palatessamme kannoimme mukanamme uuden teknologian voiteluvapaita suksia.

Markkinapäivä valkeni kuulaana. Kevättalven aurinko tunki lämmittäviä säteitään kerrostalojen saartamalle torille. Istuin torikahvilan teltassa hanskat kädessä, hörppien kuumaa mokkaa. Hengityksen hiilidioksidi sekoittui kupista kohoavaan vesihöyryyn, joka sumensi jo entuudestaan huurteista teltan ikkunaa. Talviloman kuulas aamu sai arvoisensa alun. Iloitsen näistä kasvihuoneaikakauden pakkaspäivistä. Ne kaikki ovat myönteisiä yllätyksiä.

Tuota pikaa olin jo ”Selällä” ja virittäydyin ensimmäiseen kunnolliseen hiihtolenkkiin. Karpalon kuuluisa nousu on maineensa veroinen. Napakalla nousulla alkava hiihtolenkki karsii turhan uhon pois. Ylävartalo hapoilla käänsin katseeni tulosuuntaan ja erotin parkkipaikalla kimaltelevan auton. Aurinko heijasti kannustavan säteen konepellistä suoraan silmiini ja pakotti kääntämään katseen takaisin menosuuntaan. Olin tahkonnut vasta 500 metriä, mutta ymmärsin osani.

Annoin latua ja päästin veteraani-ikäiset hiihtäjät ohitseni. Seurasin mielenkiinnolla, miten ikäihmisten hiihto kulki, kuinka voitelu toimi ja miten tekniikka pysyi kasassa. Elämä muuttuu, ajattelin. Enpä muista aiemmin moista ajatelleeni, mutta nyt se tuntui luonnolliselta ja pelkästään myönteiseltä. Itsekin petrasin hiihtoani kilometrien karttuessa ja tunsin suurta mielihyvää porhaltaessani pitkin lumista polkua.

Niin moneen kertaan olen tuon samaisen reitin tahkonnut, että vuosien tauosta huolimatta reitin nousut ja laskut olivat piirtyneet mieleni syövereihin miltei pysyvästi. Muutama tasatyöntö ja heti perään pitkä, haastava, mutta palkitseva lasku.

Tunsin viiman tarttuvan poskiini. Vetäydyin yhä aerodynaamisempaan asentoon ja lepuutin jalkojani. Vauhti kiihtyi ja lahkeet lepattivat. Hennosti kurvaileva latu huojutti ja minusta tuntui, kuin olisin lievässä ”sivumyötäisessä”.

Viimeistään tässä vaiheessa, vauhdin saavuttaessa lakipisteensä, koin täydellistä vapautta, miltei kehosta irtaantumista. Fyysisen rasituksen ja sitä balansoivan lepohetken, toteen käyneen toiveen ja luontosuhteen vahvistumisen aikaansaama synteesi, saivat aikaan euforisen olotilan, jolloin adrenaliinin ja endorfiinin pärskeet siivittivät minut palkitseviin suorituksiin.

Latu kuljetti minua, olin vapaa!

Kubo

Jos suksi ei toimi, kyllä harmittaa. Kuva: Kubo 2012

]]> http://www.lahteenvartijat.com/?feed=rss2&p=742 0 http://www.lahteenvartijat.com/?p=732 http://www.lahteenvartijat.com/?p=732#comments Tue, 31 Jan 2012 20:01:52 +0000 Kubo http://www.lahteenvartijat.com/?p=732 Continue reading →]]> Saavuin iltamyöhällä kotiin. Riisuin takin ja nostin pipon pois päästä. Siirryin olkkarin puolelle ja rojahdin sohvalle. Vaimoni odotteli minua vällyjen välissä, tyynyillä saarretussa turvapesässä, litteän lasin loimutessa lämpimiä sävyjä ja kevyttä tunnelmaa.

Päivä oli edennyt siten, että töistä päästyäni menin tapaamaan kiinalaisen lääketieteen asiantuntijaa. Sieltä jatkoin matkaa vapaa-ajan rientojen pariin ja tuon töistä lähdön ja kotiin paluun väliin jääneen aikajanan aikana otin pipon moneen otteeseen päästäni pois, mutta ilmeisesti en kovinkaan tehokkaasti hiuksiani kammannut.

Olen jo vuosia käynyt akupunktiossa tavoitellessani mielenrauhaa tai hakiessani apua konkreettisempiin fysiologisiin vajeisiin.  Neulakammoa minulla ei siis ole ja ehkäpä juuri siksi sain taannoiselta akupunktio-hoitajaltani muutaman neulan kotihoitoa varten.

Nuo akupisteet sijaitsivat poskissa ja peilin kautta pystyin määrittelemään zang-fu -elinten ja meridiaanien risteyskohdat, tai ainakin uskoin niin. Tuikkasin neulan poskeeni ja nojauduin tuohon tuttuun ja turvalliseen sohvaan, josta jo aiemmin kerroin. Vaivuin rauhoittavaan nirvanaan, mutta heräsin ikävään nipistykseen.

Tunnustelin neulaa ja se tuntui oudolta. Siirryin peilin eteen todetakseni neulan luikerrelleen madon lailla miltei koko mittansa edestä pitkin poskeni orvaskeden ja verinahkan väliin jäävää petollista pikatietä.

Ilme oli vakaa kun riuhdoin kohti silmämunaa pyrkivää kiinalaista piikkiä poskestani pois. Tuon kokemuksen jälkeen olen kyseenalaistanut koko kotihoidon ja tänä päivänä suhtaudun toisenlaisella vakavuudella kiinalaiseen rei’ittelyyn. Vastuuttomaltahan tuo tuntuu, sillä virhemarginaali on pienimmillään millin kymmenesosia. Hyi sinua puoskari, miten saatoit!

Tämänpäiväinen tapaamiseni kiinalaisen lääketieteen asiantuntijan juttusilla eteni harmoniseen malliin. Letkeän rupattelun, mutta silti kattavan anamneesin päätteeksi sain neulat ihooni. Raukea olo valtasi mielen endorfiinin  virratessa vallattomasti Jinin ja jangin välillä. Uskomushoitoa, vai todistettua länsimaista lääketieteen näyttöä? Uskoo ken haluaa.

Hoidon päätteeksi sovimme uuden ajan, kättelimme ja poistuin hyiseen pakkaspäivään. Torstai oli edennyt suunnitelmien mukaisesti, mutta sohvalle rojahdettuani tilanne sai yllättävän vivahteen. ”Mikä sinulla on päässä?” kysyi vaimo. En ymmärtänyt mihin hän viittasi. Salamannopein ottein hän kurotti kohti kuuppaani ja napakalla pihtiotteella kaappasi neulan päälaeltani pois.

Koin hämmästyttävän hetken, kun verenkiertoni vilkastui päässäni. Tukan alla säkenöi. Aivan kuin neulan poisotto olisi vapauttanut padon ja vuolas virta pärskytti päätäni raikkaalla tavalla.

Seuraavana torstaina tiedustelin harrastuspiiriläisiltä, olivatko he nähneet antennia päässäni. Olin koko viikon miettinyt olivatko harrastustoverini hienotunteisia vai pitivätkö he antennipäistä Markusta oman polun tallaajana, Skientologiaan sotkeutuneena, scifi- friikkinä tai Voodoo- nukkena.

Eivät olleet huomannet neulaa. Hyvä niin, en minäkään. Kirjoitin tapahtuneesta akupunktio- hoitajalleni. Paluuviestissä hän pahoitteli tapahtunutta ja kertoi, ettei syytä huoleen ole.

Mitä kaikkea sitä voikaan kokea, kun pitää aistit valppaana ja asenteen avoimena. Kömmähdyksiä tapahtuu meille kaikille, ammattilaisille ja amatööreille. Liian vakava ei kannata olla. Arvaapa, miten paljon minäkin olen riemua ympärilleni kylvänyt kertoessani tätä tarinaa.

Kubo

Näitä pakkaspäiviä ei kannata menettää. Ulkoillaan ja nautitaan! Kuva: Kubo 2012

]]> http://www.lahteenvartijat.com/?feed=rss2&p=732 0 http://www.lahteenvartijat.com/?p=727 http://www.lahteenvartijat.com/?p=727#comments Fri, 06 Jan 2012 08:47:32 +0000 Kubo http://www.lahteenvartijat.com/?p=727 Continue reading →]]> Vuosi vaihtui protokollaa myötäillen. Kliseitä kilisteltiin, poreet pirskahtelivat, taivaalla sädehti ja korvissa kumisi.  Ruudintuoksuinen ilma oli pullollaan rakkautta, suudelmia ja lupauksia.

Onnelliset uuden vuoden toivotukset singahtelivat ympäriinsä, ihmiset ilakoivat ja hymyilivät. Tuoreen vuoden huuma valtasi alaa, yökerhojen jonot kasvoivat, diskopallon kimallus kantoi kadulle ja basson jyhkeä rytmi tahditti askeliani kohti tuvan lämpöä.

Askelten kulkiessa kotia kohden jätin taakseni konkreettisesti kaupungin melskeen, puheen sorinan, neonvalot ja mediatulvan. Vertauskuvallisesti karistin pölyt harteiltani ja valmistauduin uuden vuoden välitilinpäätösrituaaliin.

Kellon käydessä jo pikkutunneille kipusin saunan lauteille. Joulupaketista paljastunut saunatontun tyyny pehmensi auvoisasti, kun suoristin runkoni ja asetuin koko lauteen mitalle.

Pari napakkaa kauhallista vettä kiukaalle ja kostea höyry herkisti kylmässä kauhtuneet jänteet. Muutama syvä hengenveto ja puna nousi kasvoille. Pulssi toimi metronomina ajatuksen virralle, oli välitilinpäätöksen aika.

Muutama vuosi aiemmin olin erään koulutusmatkan yhteydessä kuullut luennoitsijan traditiosta, jonka jouhevin liikkein siirsin omaan elämääni.

Juoni on yksinkertainen, mutta ei suinkaan vähäpätöinen. Vuoden vaihduttua kohtaan itseni alastomana, kahleista ja maskeista vapaana. Kuonan tiristessä hien mukana pois ihohuokosista palautan mieleeni menneen vuoden onnistumiset, kehityskohteet, tavoitteet ja haaveet.

Prosessoituani edellä mainitut asiat rehellisesti, realistisesti ja mitään itseltäni salaamatta, siirrän katseeni tulevaan ja käyn samat asiat läpi ripotellen ne pitkin alkanutta vuotta.

Ei ole ollenkaan tuulesta temmattu ajatus pysähtyä ja jäsennellä ajatuksia. On todennäköisempää, että haaveesi käyvät toteen ja pelkosi väistyy, kun jäsentelet asiat mielessäsi selkeiksi kokonaisuuksiksi. Taian tenhoa lisää se, että lausut toiveesi ääneen, tai jopa kirjaat ne ylös.

Oma välitilinpäätökseni on valmis. Jäin selkeästi plussan puolelle. Vuosi kätki sisäänsä suuren määrän mahtavia kokemuksia, haasteista selviytymisiä ja selkeitä voittoja. Toki paljon kohennettavaakin löytyi, opiksi otettavaa, toteuttamattomia haaveita ja silkkoja epäonnistumisia.

Edessä on kuitenkin uusi armollinen vuosi ja kokonaiset kaksitoista kuukautta aikaa kohennella edellisvuoden saavutuksia. Liian helpolla ei kuitenkaan kannata itseään päästää, vaan osa haasteista ja tavoitteista tulee asettaa epämukavuusalueelle.

Ota haasteeni vastaan ja altista itsesi välitilinpäätökselle. Ynnää mennyt ja aseta tärpit tulevaan. Olen vakuuttunut, että altistuminen itsesuggestiolle ei ota sinulta mitään pois. Päinvastoin, se voi olla uuden monihaaraisen virran alkulähde.

Antoisaa alkanutta vuotta 2012

Kubo

Vuosi on vaihtunut ja juhlahuuman jatkoa haetaan discopallon loisteesta. Kuva: Kubo 2012

]]> http://www.lahteenvartijat.com/?feed=rss2&p=727 0 http://www.lahteenvartijat.com/?p=723 http://www.lahteenvartijat.com/?p=723#comments Sat, 10 Dec 2011 12:48:20 +0000 Kubo http://www.lahteenvartijat.com/?p=723 Continue reading →]]> Anssi Kelan innoittamana minäkin aloin kasvattamaan marraskuun alussa viiksiä. Parrankasvuni on mitä on, eikä vakavamielistä viiksienkasvattelua ole minulla aiemmin ollut.  Puolihuolimattomaan sängenkasvuun sorrun tosin toisinaan, vaan siihenkin syyn saan väljästä työilmapiiristä ja trendittömästä elämänasenteesta.

Armeijassa minulle kävi hassusti. Vapaaehtoisena seisoin ensimmäisessä lomatarkastuksessa, kun vääpeli pysähtyi kohdalleni ja määräsi minut viiksienajoon. Tilanne oli kiusallinen, mutta samalla imarteleva. Viiksiä minun ei ollut aiemmin tarvinnut höylätä. Luvan saatuani poistuin rivistä ja pakenin pesutilaan. Ei ollut minulla sähkökonetta eikä edes höylää. Froteepyyhe ja vesi eivät auttaneet. Posket punaisina seisoin jälleen muodostelmassa ja vääpeli pysähtyi kohdalleni toistamiseen.

Kohtalo oli nöyryyttävä. Lomille lähtö myöhästyi, sillä jouduin kipaisemaan sotilassairaalaan hakemaan itselleni partahöylän. Kolmannella kerralla läpäisin tarkastuksen, mutta juna ehti jo mennä.

Tiedä vaikka se kumpuaisi alitajunnasta, kun armeijasta päästyäni kuontaloni on ollut keskimääräistä miesmallia pidempi. Olenkohan kompensoinut kutreillani verrattain vaisua parrankasvua?

Hyvä kuitenkin näin. Olen sinut partani kanssa ja ihan olen kiitollinen siitä, että poskien silotteluun ei mene kohtuuttomasti aikaa. Kentien juuri tästä juontuu sitten se, että suhtaudun suurella kunnioituksella parran ja viiksien höyläämiseen. Nyt on paino höyläämisessä, sillä sähkökone on liian tunteeton ja automatisoitu koje. Vertaus lienee vastaava klassisen korkkiruuvin ja motorisoidun tehovääntimen välillä.

Minulla on monia miellyttäviä kokemuksia maailmalta parranajosta. Ulkoiset puitteet eivät lopputulosta ratkaise, vaan sileiden poskien totuus kumpuaan terävän veitsen ja mestarillisen ammattitaidon yhteistyöstä.

Anssi Kela ja Tommy Lindgren  innoittivat minua. He toimivat valtakunnallisina esikuvina ja suunnannäyttäjinä tämän tärkeän kampanjan ajan. Marraskuu on viiksien aikakausi. Ympäri maailman miehet ovat vuodesta 2003 lähtien kasvattaneet viiksiä herättääkseen huomiota miesten terveysongelmista.

Omalta kohdaltanikin sain tuntea, miten amisviikseni herättivät ihmetystä. Hyvän asian eteen sitä on kuitenkin valmis tekemään monenmoista ja sainkin tuon tuosta perustella viiksieni olemassaoloa, mutta sain myös raotettua sitä, minkä viestin viiksilläni tahdoin kanssaihmisille kertoa.

Nyt on jo joulukuu ja poskeni ovat jälleen sileät. Sen lupaan, että viikset kasvat jälleen  tulevana marraskuuna.  Vaan tästä eteenpäin aina kun höylään viiksiäni projisoin fokukseni Movemberin syvimpään olemukseen. Pidetään itsestämme huolta ja tuetaan toisia.

Rauhallista joulua ja

Onnea vuodelle 2012

Kubo

Todelliset Movember-viiksien. Hyvä Esa! Kuva: Kubo 2011

]]> http://www.lahteenvartijat.com/?feed=rss2&p=723 0 http://www.lahteenvartijat.com/?p=718 http://www.lahteenvartijat.com/?p=718#comments Fri, 04 Nov 2011 16:43:52 +0000 Kubo http://www.lahteenvartijat.com/?p=718 Continue reading →]]> Kauppa se on, mikä kannattaa. Osta halvalla ja myy kalliilla. Yksinkertaistettuna se menee noin, mutta mahtuu matkaan monta mutkaa. Maallikkona en kaikkea tiedä, eikä minun tarvitsekaan, mutta laadun, palvelun ja hinnan perään katson.

Autostamme paloi ajovalon lamppu. Tarkistin lampun koodin ohjekirjasta ja seuraavan markettireissun yhteydessä hakeuduin autotarvikehyllyn luokse. Aikaa kului, mutta oikeaa lamppua ei löytynyt. Kotiin päästyä avasin konepellin ja poistin palaneen lampun. Turha minun on lähteä selittelemään tarkemmin, minkälaisesta polttimosta on kyse, mutta itse polttimoon oli integroitu mystinen kanta ja se teki ostamisesta haasteen.

Työpaikkani vieressä on autotarvikeliike. Menin heti maanantaina töiden jälkeen tuohon liikkeeseen. Mukanani oli palanut lamppu, jonka esittelin myyjälle. Nopea vilkaisu koneelle osoitti, että tavara oli hyllystä loppu, mutta uusi tilaus oli jo aktivoitu. Kuorma saapuisi tiistaina, minulle vakuutettiin.

Oli jo keskiviikko, kun menin hakemaan lamppua. Ei ollut lähetys vielä saapunut, minulle kerrottiin. Palasin autotarvikeliikkeeseen torstaina uudestaan, mutta lähetystä ei kuulunut vieläkään. ”Pitäkää tunkkinne”, mumisin tuohuksissa ja tivasin, mistä lamppuja saa. ”Tietenkin merkkiliikkeistä ja täältä kantakaupungista tuolta läheiseltä huoltoasemalta.”

Kiivastuneena soitin vaimolle, joka kulkee työmatkat autollamme. ”En saanut lamppua, mutta hae sinä kotimatkalla huoltoasemalta, siellä on”. Kului 15 minuuttia ja puhelin pirisi. ”Mikä sen polttimon valmistusnumero on?” tiedusteli vaimo. Tihrustin kuluneita kirjaimia palaneesta lampusta, eikä kertomani synkannut huoltoaseman tietokannan kanssa.

Vaimo palasi kotiin tyhjin käsin. Kuumottuneena olin jo valmis luopumaan koko koslasta ja siirtymään joukkoliikenteen aktiivikannattajaksi.

Vaimo kuitenkin kaappasi tilanteen haltuun ja soitti samalta istumalta merkkiliikkeeseen. ”Tuota, meidän autosta on polttimo palanut”, hän aloitti. ”Mikä on autonne rekisterinumero?” tiedusteli naisääni ammattimaisesti. Nopean puhelun päätteeksi vaimo kertoi, että siellä odottaa paketti nimellä varustettuna.

Hyppäsin rattiin ja päräytin kantakaupungista pois. Ajon aikana kuumotus laski ja pulssi rauhoittui. Merkkiliikkeessä minua odotti paketti ja valoasia sai kirkkaan lopun.

Pieni led-valojen erikoisliike avasi oven Lahdessa. Valofriikkinä ja energiankulutuksesta huolta kantavana olin ensimmäisten joukossa tutustumassa kaupan valikoimaan. Löysin vaativan maun täyttävän led-lampun, jonka ostin testimielessä. Kotona ostoksen onnistuminen vahvistui ja olin valmis investoimaan asuntoomme useampia led-lamppuja.

Selvitin netin avulla, mihin hintaan kyseisiä lamppuja sai maailmalta. Tuon tiedon kanssa menin lamppukauppaan ja kerroin hintatietoni, maksuvalmiuteni ja haluni jättää kaupparahat kotikaupunkiini.  Kauppias oli yhtä mieltä kanssani ja sain kokonaisvaltaisesti onnistuneen ostokokemuksen.

Kubo

Illat pimenee, mutta valo tuo tunnelman. Kuvattu neulanreikäkameralla. Kuva: Kubo 2011

]]> http://www.lahteenvartijat.com/?feed=rss2&p=718 0 http://www.lahteenvartijat.com/?p=712 http://www.lahteenvartijat.com/?p=712#comments Sun, 09 Oct 2011 18:10:25 +0000 Viljanen Riku http://www.lahteenvartijat.com/?p=712 Continue reading →]]> Heipsulivei!

Syksyn toiminta on taas startattu ja mukavasti onkin! Valitsimme ryhmämme ensimmäiseksi johtajaksi anttonin joka vetää toimintaa jouluun asti, kunnes valitsemme uuden johtajan. Aloitimme toimintamme perinteisesti lippukuntamme kolon ja varaston siivouksella ja tarvikekartoituksella, taas on hyvä aloittaa uusi toimintakausi puhtailla välineillä siisteissä tiloissa. Syksyn ensimmäinen tapahtuma jossa lippukuntamme ja lähdesiskot oli mukana oli launeen kirkolla 2.10.2011 järjestetty perheidenpäivä jossa annoimme panoksemme paistelemalla lettuja ja makkaraa. Tulevana viikonloppuna (15-16.10.2011) järjestetään Samoaja-Tarpojaretki luonnokauniissa evon maisemissa sinne siis!

Mukavaa syksynjatkoa kaikille! Tormäillään!

Riku

Minä itse vaikutan hoitoalalla, mutta ei tuo etätyö täysin vierasta minullekaan ole. Vierihoitoa ei pysty kotoa käsin tarjoamaan, mutta atk-askaretta kytkeytyy meidänkin toimialalle.

Filosofisempi kysymys on tuo etätyön määritys. Jos vaikka on seminaarissa, niin eikö sen voi löyhällä raamilla ujuttaa etätyön piiriin? Ja jos voi, niin tarjoaako se lisäarvon työlle?

Perjantaina 16.9.2011 vietettiin ensimmäistä Kansallista etätyöpäivää. En ollut työnajajani kanssa suunnitellut etätöitä, mutta yllättäen siihen kuitenkin tarjoutui optio. Päiväkodista soitettiin etätyöpäivää edeltävänä päivänä ja ilmoitettiin, että kuopus voi pahoin.

Keskeytin työpäivän ja hain pojat kotihoitoon. Vaimon kanssa pohdimme sitten pikaisessa palaverissa kumpi jäisi perjantaina, Kansallisena etätyöpäivänä kotiin hoitamaan sairasta poikaa.

Pohdittuamme eri vaihtoehtoja, päädyimme siihen, että vaimo jää kotiin ja minä menen normaalisti ”verstaalle”. Voidaanko nyt vaimon kotityöpanosta nimittää etätyösi?

Luin lehdestä yllättävän tiedon. Suomi on nimittäin yksi Euroopan johtavista etätyön mahdollistajista.  Asia ei oikein minulle avaudu. Jos kuitenkin tämän kipeän kansan kotihoidot, lomautettujen Kela-käynnit ja työttömien virastovierailut ynnätään yhteen ja niitä nimitetään etätyöksi, niin kokonaisuus on helpommin ymmärrettävissä.

Etätyöpäivän koittaessa totesin epäonnistuneeni tilastojen kaunistuttajana, sillä päivätöistä päästyäni riensin pikaisella varoitusajalla paikallisen retkeilyliikkeen syystempaukseen, sesonkityövoimaksi.

Ei tuo ”etätyöttömyys” minua oikeasti jäänyt vaivaamaan. Etätyön mahdollisuus tulee aina suhteuttaa realiteetteihin, eikä kaikilla ole siihen yhtenevää mahdollisuutta, tai edes tarvetta. On etätyöllä varjonsakin, mutta onnistuessaan se kuitenkin tarjoaa tekijälleen ainakin joustavuutta, työrauhaa, ajan säästymistä ihan vain joitakin etuja mainitakseni. Hienoja asioita, eikös vain.

Työmarkkinoilla on kuitenkin suurempiakin kysymyksiä ja minusta olisi oleellisempaa pohtia esimerkiksi sitä, miten kaikille halukkaille saadaan töitä ja miten ylityöllistetyiltä töitä toisille. Tärkeää on myös teroittaa tälle oireilevalle kansakunnalle työn ja vapaa-ajan erottelun tärkeyttä, työssä jaksamisen tukitoimia ja omien voimavarojen tunnistamista.

Muitakin teemapäiviä syksy on tuonut tullessaan. Autottoman päivän tilastoa kasvatin myönteisellä merkinnällä, tosin tajusin sen vasta päivän viiveellä.

Toisinaan passiivisuus on hyvä asia!

Jos autottomana päivänä joutuu ajamaan autoa, niin onko väliä, millä autolla ajaa? Kuva: Kubo 2011

Olin perheen isä ensimetreillä, kun ystäväni sanoi minulle: ”Miksi olet Kubo noin vakava?”. En minä tietoisesti ollut vakavoitunut, mutta mullistava elämänmuutos ja vastuunkannon moninkertaistuminen sointui tuolloin vielä sinkkumiehen silmiin vakavuutena.

En ollut enää valmis ex tempore- reissuihin ja kotiolot vetivät puoleensa yhä vahvemmin. Aivan luonnollista tuo kaikki, osaavat elämää kokeneet sanoa.

Vuosia on kulunut aktiiviajoista, jolloin katselin elokuvia säännöllisesti, kiertelin konserteissa ja kävin ulkona syömässä. Nuo ovat jääneet taaemmaksi, paljon muuta on tullut tilalle, mutta mitä?

Äkkiseltään on vaikea keksiä mitään selkeää esimerkkiä. Kaikki uusi tuppaa olemaan sellaista perhekeskeistä ja harmonisempaa. On yhteinen uimaharrastus, apupyörittä ajamaan opettelua, r-kirjaimen lausuntaharjoituksia, yhteisiä askarteluhetkiä, retkiä, leikkimistä ja ihan vain oleilua oman perheen kanssa.

Voi ehkä kuulostaa, että kirjoitin yllämainitun alentavaan sävyyn. Sitä se ei kuitenkaan ole. Tätä se elämän kuljettaminen on. Kaikella on aikansa. Kuvittele nyt tilanne, että entiset riennot jatkuisivat samaan tapaan ja lapset pyörisivät jaloissa. Ei onnistuisi tuo Baden Powelin lanseeraama ajatus kasvattaa nuorista vastuuntuntoisia ja täysipainoisia kansalaisia.

Vielä mun pitää tässäkin asiassa antaa kesälle kiitos. Se kun on syypää niin moneen mukavaan asiaan. Jos yhtään pitää aistejaan raollaan, niin suvi tarjoaa kyllä jokaiselle jonkinlaisen festarin, juhlan, tapahtuman tai spektaakkelin.

Niin se tarjosi minullekin.  Ja kun rientoihin harvakseltaan lähtee, on panokset keskimääräistä korkeammat. Optimitapauksessa siinä käy niin, että kokemuksesta tulee huikea ja sen tuoman euforisen tilan turvin voi ratsastaa huoletta syksyn synkkyyteen.

Kenties sinulle on käynyt samoin kuin minulle? Havahduin nimittäin pohtimasta päivänselvää asiaa. Jos konsertit, leffat ja a´ la carte- päivälliset tarjoavat näin vahvoja kokemuksia, niin miksi niitä ei tule nauttineeksi säännöllisemmin?

Itse tuudittaudun siihen, että kokemus vesittyy jos altistus on toistuvaa. Ehkei se tosielämässä aivan noin ole, mutta osasyy ainakin.

Kesän kääntyessä lopuilleen arki pyörähtää täydellä voimalla käyntiin. Opinnot alkavat ja työt jatkuvat. Harrastus vie osansa ja kaverit ottavat aikaa hekin. Sitten on vielä tietysti tuo raha, joka sekään ei puissa kasva. Jostain on tuohta revittävä, jotta kulttuuriluukun lukko aukeaisi.

Arki vyöryy vääjäämättä päälle. Kaikki lähtee siitä, että rutiinit rullaa. Tehtävät on hoidettava ajallaan, oma rooli kotona on muistettava ja ystävistä on pidettävä huolta. Ruumiinkulttuuria tulee ylläpitää ja rentoutumisellekin on annettava sija. Juhlallekin löytyy aikaa.

Summa summarum. Yhä ihmettelen sitä, miksi kulttuuri jää osaltani niin vähälle? Joka tapauksessa tämän elämäntäyteisen kesän jälkeen lupaan itselleni, että olen aktiivisempi tällä elämän osa-alueella ja hamstraan hanakammin kulttuurikokemuksia.

Kulttuuria kaikille, ikään ja mielenkiintoon katsomatta. Kuva: Kubo 2011

Tapahtuu siis: 18.9.2011 klo 13.00 tapaaminen Liipolan laavulla (kartta alta löytyvässä liitteessä), josta jatkamme matkaa
kävellen. Autot ja pyörät voi jättää esim. Jyrkänkadun päähän.
Retki kestää muutaman tunnin (n. 4h).

Ohjelmassa:
- ulkoilua
- makkaranpaistoa ja muita eväitä
- pikku puuhastelua
- tietoa tulevasta

Mukaan tarvitset hyvät säänmukaiset ulkoiluvaatteet ja –kengät.

Ilmoittautumiset 11.9.2011 mennessä:

Lähdesiskot: Silja Wahlsten, 044 532 6338 tai silja.wahlsten[at]hotmail.com
Lähteen Vartijat: Mikko Launiainen, 050 596 6171 tai launiainen.mikko[at]phnet.fi

Kerro ilmoittautumisesi yhteydessä mahdolliset erityisruokavaliot.

Kutsun retkipäivään voit ladata PDF-muodossa tästä.

Itselleni asettamani tavoitteet olivat sateessa ilakointi. Sen myös tein, mutta en montaa kertaa. Sää piti siitä huolen. Paljain jaloin olen myös lupauksen mukaisesti tepastellut, eikä syy siihen ole pelkästään lämmin maaperä, vaan kehonhallintaa kohentava tepastelutyyli ja jalkojen karaisu. Mutta miten kävi sen leikkisän mielen kanssa?

Ei se aina helppoa ollut, tunnustettava on. Vaan kyllä se on ymmärrettävää, kun suvisuomessa on niin valtavasti kiinnostavia kohteita, että siinä kokeneempikin reilaaja toisinaan uupuu, puhumattakaan sitten junioreista.

Maaseudun idylli kantaa harteillaan monituisia haaveita, odotuksia ja rasitteita. Ollaanko me kaupunkilaiset sitten niin erilaisia, vai mikä tämän asian laita oikein on?

Meillä on perheen kanssa sellainen traditionaalinen pitkospuureitti, jonka olemme kiertäneet vuosittain. Tämä puolipäivän mittainen viehättävä luontoreitti sijaitsee keskisuomalaisessa maalaismaisemassa. Harvoin olemme siellä kanssamatkustajiin törmänneet, vaan nyt oli tilanne toisin.

Kohtasimme miehen, joka poimi marjoja. Jutustelu paljasti, että hän oli ruokatauolla oleva pitkospuiden korjaaja. Kuljimme yhtä matkaa, kunnes saavuimme hänen työparinsa tykö.

Miehet olivat silminnähden tyytyväisiä työhönsä. Raskasta se kyllä oli, sillä pitkospuut painavat ja niiden kuljetus paikoilleen on työlästä. Innokkaasti he kuitenkin kertoivat työstään ja näyttivät auliisti, miten pitkoksiin porataan reikä ja kuinka näreestä vuollaan tappi ja lyödään puut paikoilleen. Jännää nähtävää se oli pojille, enkä minäkään jäänyt vähäiselle. Tiedän nyt yhtä ja toista noista kävellessä huomiota herättämättömistä pitkospuista.

Hetkeä myöhemmin vastamme tuli ryhmä ratsastajia. Ryhdikkäästi askeltaneet islanninhevoset pysähtyivät ja pyytämättä ryhmän ensimmäisenä ratsastanut vetäjä kutsui meidät tutustumaan lähemmin hevosiin. Paijasimme hevosia ja haastoimme ratsastajia hevostenhoidon saloista ja jälleen plakkarissa oli yksi hieno kokemus lisää.

Nämä pienet kokemukset kertovat minulle sen, että maalla on meininki toisenlaista. Minkälainen olisi vastaanotto, jos kohtaisin ratsastajia Pennalassa, tai kaupungin palkkaamia pitkospuiden korjaajia Häränsilmässä?

Onko ero tosiaan tuollainen maaseudun ja kaupungin välillä, vai olenko minä erilainen ollessani lomalla ja vieraassa ympäristössä? Jos minä korjaisin työkseni pitkospuita, kyllä minä työstäni kertoisin ja jopa näyttäisin, jos sinä osoittaisit aitoa kiinnostusta.

Lomalla siis nähtiin ja koettiin valtavasti hienoja asioita. Osattiin olla toisinaan ihan jouten, grillattiin, uitiin, saunottiin ja vietettiin aikaa läheisten kanssa.  Mutta mikä oli loman huikein kokemus? Kyllä se oli Marin ja Nikon hurmaava hääjuhla!

Terveisiä Naantalista, tiedät kyllä tarkemmin mistä. Kuva: Kubo 2011